Ben X herätti miettimään

Virittäydyimme valmentajakoulutuksessa nepsy-oireyhtymien tarkasteluun katsomalla elokuvan Ben X. Elokuva kertoo autistisesta nuoresta, joka ei saa ymmärrystä ympäristöstään ja tulee kiusatuksi koulussa. Benin selviytymistä tukee pelimaailma ja hänen oma maailmansa, jossa hän kokee olevansa vahva ja kykenevä. Ben päätyy äärimmäiseen ratkaisuun muuttaakseen kestämättömän tilanteen.

Keskustelu elokuvasta kävi vilkkaana. Kohtaus Benin itsemurhasta herätti paljon tunteita ja keskustelua siitä, miten rankkaa eläminen voi olla neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaaville ihmisille. Nuorten keskuudessa puhutaan paljon itsemurhista ja usein puheet koetaan huomion hakemisena. Onko vastaus huomion hakemiseen se, että huomiota ei anneta? Mielestäni ei. Kaikella toiminnalla on positiivinen tarkoitus. Jos ei ympäristölle, niin toimijalle itselleen. Entäpä jos nuori ei ole tullut kuulluksi kevyemmin keinoin? Entäpä jos on ollut tarpeen ottaa käyttöön äärimmäisenä keinona puhe oman elämän päättämisestä?

Jos näemme tai kuulemme ihmisen huutavan apua heikkoihin jäihin pudottuaan, miten reagoimme? Ajattelemmeko hänen hakevan huomiota? Ajattelemmeko hänen kyllä keksivän keinot päästä pois avannosta? Ajattelemmeko, että kyllä tilanne menee ohi itsekseen?

Niin kauan, kuin ihminen puhuu itsemurhasta, on mahdollista auttaa. Emme voi koskaan tietää, millaisessa todellisuudessa toinen ihminen elää. Voi olla, että ulospäin näyttää ympärillä olevan ihmisiä, tukea on tarjolla, asiat ovat järjestettävissä. Kuitenkin ihmisen oma kokemus voi olla aivan päinvastainen ja siihen havahdutaan vasta, kun ihminen on päätynyt äärimmäiseen ratkaisuun ja päättänyt elämänsä. Itsemurhia tehdään Suomessa vuosittain lähes 1000 ja jokaista itsemurhaa kohden traumatisoituu 8-10 ihmistä itsemurhan tehneen ympärillä.

Ben X elokuvassa puhutti myös se, että erilaisuus on usein ympäristön ongelma. Miten voisimme omalta osaltamme lisätä ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja korvia kuulla toisen ihmisen hätähuuto?